Henning Mankell - Haudattu

"Wallander etsii rauhaisaa paikkaa, johon vetäytyä eläkepäivikseen. Hän lähtee katsomaan taloa, joka on myynnissä hänen lapsuuden maisemissaan ja ihastuu siihen, mutta viime hetkellä jokin kiinnittää hänen huomionsa: puutarhassa pistää maasta esiin ihmisen käsi. Nykyhetken rauhaisan pinnan rikkoo talon synkkä menneisyys ja selvittämättä jäänyt rikos."

Mukaansatempaana pienoisromaani Mankelilta. Viimeisimmästä lukemastani Wallanderista on aikaa jo vuosia, joten vähän oli hakusessa "kuka, mitä, häh". Tarinan edetessä kaikki oleellinen tuli kyllä esille.

Juoni on taidokkaasti kirjoitettu. Kokonainen murhatutkinta ehditään käymään läpi suht lyhyessä sivumäärässä, mutta missään kohtaa ei tule sellainen olo, että olisi tarpeettomasti harpottu eteenpäin. Päinvastoin.  Oikein raikas vaihtelu dekkaritiiliskiville.

Kirjan lopussa on myös mielenkiintoinen pätkä, jossa Mankell kertoo Wallanderin luomisesta sekä kirjojensa synnystä. Ja perustelee hyvin, miksi Wallander-kirjoja ei enää tule.

Sari Luhtanen - Murusia

"Tähän asti Emmin elämä, koiraa myöten, on koostunut muiden rippeistä. Hän päätyy kotitalousopettajaksi, kun taas aina hohdokas Lili haaveilee elämästä Suomen Martha Stewartina. Ravintolapäivässä kuuluisan ravintoloitsijan, Sandran, huomion herättää kuitenkin yllättäen Emmi. Elämä saa vauhtia. Hänen blogistaan tulee suosittu, hän saa komean poikaystävän - montakin ja joka sorttia - ja kaikki tuntuu olevan mallillaan. Mutta kun Emmi on päässyt herkkupöytään, hän ei enää osaa lopettaa. Vähitellen Emmin on tajuttava, ettei kaikkea voi santsata. On löydettävä se, mistä oikeasti nauttii."

Tavoistani poiketen tartuin hömppäkirjaan dekkarin sijaan. Ehkä olen tottunut monisyisempiin kirjoihin koska tuntui, että tämä jäi hirmu pinnalliseksi. Loppuratkaisukaan ei yllättänyt. Lilin karikatyyrisyys alkoi jossain vaiheessa ärsyttää minä-keskeisyydessään. Kirjassa lähes kaikki tuntui liittyvät ruokaan ja joka välissä mainittiin ruokia. Tosin ihan liian hienoja, eikä tällainen tavallinen tallaaja oikein tiennyt mistä milloinkin puhuttiin. Ehkä olisi voinut enemmän käyttää kirjassa tavallisia ruokia.

Se taitaa kertoa kirjasta aika paljon, etten saa aikaiseksi siitä mitään tämän syvällisempää bloggausta.

Seppo Jokinen - Vihan sukua

"Komisario Koskinen joutuu setvimään Tampereella terroriteoilta näyttävää rikosvyyhtä. Suojelupoliisi painaa päälle, mutta Koskinen ei silti usko, että asiat ovat sitä, miltä ne päältä päin näyttävät."

Jo muutaman sivun jälkeen tuli sellainen olo, että olisi tavannut taas vanhan ystävän. Koskisen seikkailuja oli todellakin jo ikävä.

Kirja piti otteessaan koko ajan. Aikaa kului vain pari vuorokautta, mutta hirmusti ehti siinä ajassa tapahtua. Tosin sillä kustannuksella, että sekä Koskisen että muiden poliisien siviilielämästä oli vain pari ohimenevää lausetta. Kirjasta puuttuui lisäksi "ei tästä tule mitään" -jahkailu, joka oli oikein piristävää.

Ruotsalaisissa dekkareissa on paljon käytössä se, että varsinaisen kerronnan lisäksi sivujuonena on joku aikaisemmin tapahtunut ja tarinan lopussa nämä kaksi kerrontaa yhdistyvät tavalla tai toisella. Jokisen uutuus oli ainoa suomalainen kirja, jossa olen tähän törmännyt. En ole aivan varma, oliko tämä piristävää vaihtelua kotimaiseen kirjallisuuteen ja ruotsalaisuuden matkimista..

Aivan kirjan lopussa on pieni täky siitä, että Koskinen voisi vihdoin löytää uuden naisen elämäänsä. Seuraavaa kirjaa odotan innolla. Joko, joko, joko!?