Minna Lindgren - Ehtoolehdon tuho

Ehtoolehto-trilogian viimeinen osa, Ehtoolehdon tuho, jatkuu vähän sen jälkeen, johon edellinen osa jäi. Eli nyt Ehtoolehdon remontti on valmistunut ja Irma, Siiri ja Anna-Liisa ovat päässeet muuttamaan takaisin. Mutta Ehtoolehto on muutettu uuden geronteknologian testikohteeksi. Missään ei ole enää henkilökuntaa vaan kaikesta huolehtii teknologia: puhuvat seinät, 3D-tulosteena ruokaa tarjoileva AteriAutomaatti ja robotit auttavat niitä, jotka apua tarvitsevat. Älyvaatteet raportoivat asukkaiden voinnin muutoksista. Vapaaehtoiset opastava vanhuksia laitteiden käytössä, mutta pian selviää ettei heidänkään toimintasa ole niin pyyteetöntä kuin vanhukset ensin kuvittelevat.

Kirja tempaa toiminnallaan ja hersyvällä huumarillaan mukaansa. Teksti on helppolukuista ja yhtäkkiä tulee istuttua kirjan kanssa vaikka kuinka kauan ja vaan luettua sivu kaupalla, koska on pakko saada tietää, miten siinä käy.

Lindgren tarttuu hyvin ajankohtaisiin asioihin, taas kerran. Vanhusten pitkäaikaishoitoa ollaan enemmän ja enemmän laittamassa teknologian varaan. On kaikenlaisia hälytysrannekkeita, liiketunnistimia ja muita. Osa varmasti erittäin hyödyllisiä, erityisesti ne joilla valvotaaa, ettei muistisairas pääse karkaamaan rajatulta alueelta. Mutta siinä kohtaa kun aletaan puhua 3D-tulostetusta ruuasta, mennään ehkä liian pitkälle. Lindgren herättää ajattelemaan, miten pitkälle hoitoa voidaan laittaa vain teknologian varaan. Toivottavasti koskaan ei vanhustenhoidossa mennä näin pitkälle kuin Lindgrenin kuvaamassa kirjassa.

Isot kehut taas samasta asiasta kuin aiemmissakin Lindgrenin kirjoissa. Kuoleman ja kuolemisen kuvaukset.. ah, niin hienoa kuvausta. Kuolema on luonnollinen asia, ja se kuvataan sen mukaisesti. Tähänkin tosin laitettu mukaan kannanotto siitä, miten kuolema on laitostettu ja vieraannutettu yhteiskunnasta. "Vanhuuteen ei saa kuolla".

Tykkäsin kirjasta (ja koko trilogiasta) todella paljon. Harmi, että lopusta sai sellaisen käsityksen, että Ehtoolehdon tarina oli tässä...

Minna Lindgren
Ehtoolehdon tuho
2015
289 sivua

Minna Lindgren - Ehtoolehdon pakolaiset

Ehtoolehdon pakolaiset jatkuu siitä mihin Kuolema Ehtoolehdossa -kirja jäi. Aiemmasta kirjasta tutut Irma, Siiri ja Anna-Liisa joutuvat nyt evakkoon Ehtoolehdon remontin takia, ja muuttavat parin muun kanssa kimppakämppään. Yhteisasuminen ei olekaan niin hohdokasta kuin he aluksi kuvittelivat, ja Ehtoolehdon remonttiin tuntuu sekoittuneen kaikenlaista hämärää.

Anna-Liisa on sen verran huonossa kunnossa virtsatieinfektion ja sairaalakierteen jäljiltä, että hänelle määrätään kotihoito uuteen kimppakämppään. Kotihoidon moninaiset puolet tulevat ilmi, ja varmasti jää ajattelemaan vanhusten osaa ja kotihoidon toimivuutta kun henkilökunta vaihtuu koko ajan ja kokemattomat hoitajat joutuvat yksin tekemään kotikäyntejä.

Kirja tempaa mukaansa ja käsittelee mustalla huumorilla monia vakavia, tapetilla olevia asioita, jotka edelleen mielletään tabuiksi (esim. eutanasia, saattohoito ja kuoleminen).

Helsinkiä kuvataan monipuolisesti ja kirjaa lukiessa voi melkein istua itsekin Irman ja Siirin kyydissä raitiovaunussa katselemassa Helsingin maisemia. Kyllä, tässäkin kirjassa raitiovaunulla matkustelu on isossa roolissa.

Tykkäsin kirjassa siitä, miten lämpimästi henkilöt suhtautuivat nuoremmille ikäpolville pelottaviinkin asioihin. Juurikin kuolemaan esimerkiksi. Ja kirjan viimeiset sivut saivat tipan linssiin. Niin kauniisti ne oli kirjoitettu. (en paljasta enempää, lukekaa itse)

Minna Lindgren - Kuolema Ehtoolehdossa

 

"Kuka voisi uskoa, että vanhusten palvelutalo Ehtoolehdossa tapahtuisi mitään rikollista: epäilyttäviä kuolemia, raiskauksia, lääkekauppaa? Eivät ainakaan talon yli 90-vuotiaat asukkaat Siiri ja Irma, jotka rakastavat punaviiniä, raitiovaunuilla ajelua ja klassista musiikkia. Oudot tapahtumat ovat kuitenkin mielenkiintoisempaa tutkittavaa kuin ainainen askartelu, jumppa ja haitarimusiikki-iltamat, joihin talon asukkaat osallistuvat lähinnä tehdäkseen mieliksi työntekijöille. Kuolema Ehtoolehdossa on julmetun hauska ja jännittävä dekkari, jossa kuolemaa pahempaa on joutua lääkityksi dementiaosastolle eikä ihan joka langanpätkästä kiinni saa terävinkään mummo. Onneksi jotkut nuoret sentään ovat avuliaita - esimerkiksi Helvetin enkelit."

 

Kirja oli jossain luokiteltu dekkariksi, mutta en pitänyt tätä dekkarina. Epämääräisiä kuolemia kyllä sattui, mutta ei niin, että mielestäni täyttäisi dekkarin kriteerit. Kerronta oli mielenkiintoista ja mukaansatempaavaa. Vaikka tapahtumat sijoittuivat isoon palvelutaloon, henkilöitä ei oltu nimetty liikaa ja lukija pysyi hyvin kärryillä. Lisäksi oli hieno huomata, miten henkilöhahmot kehittyivät tarinan edetessä.

 

Itse dementiaosastolla työskentelevänä sairaanhoitajana luin kirjaa kriittisten silmälasien läpi. Aluksi tarina tuntui epätodelliselta ja turhan karrikoidulta. Meinasin sen takia jättää kirjan kesken, mutta päätin kuitenkin jatkaa ja kirja tempaisi mukaansa. Tulin surulliseksi siitä, miten todellisia nuo karrikoidutkin tilanteet olivat: lääkärit määräävät hurjat määrät uni- ja rauhoittavia lääkkeitä ihan vaan sen perusteella, mitä hoitajat kertovat. Ja se miten omaiset unohtavat vanhukset palvelutaloihin ja odottavat heidän kuolemaa perinnön toivossa.

 

Olin vähän pettynyt, että tapahtumien käydessä vakavammiksi, kirjan hersyvä huumori kuihtui pois. Huumori läpi kirjan olisi varmasti keventänyt muuten raskaita tapahtumia.

 

Kaiken kaikkiaan kirjasta jäi hyvä fiilis ja paljon ajateltavaa.